Kiekkojanarit kokoontuivat eilen Kisapuistossa leikkimielesen turnauksen merkeissä. Taitoa ja tunnetta piisasi yllin kyllin. Spekulointi jatkui yön pikkutunneilla porukoiden hajaantuessa kuka mihinkin. Itsekin ehdin yhden matsin vetää ja lauteille törisee. Osan jampoista olen tuntenut yli 35 vuoden ajan. On kyllä käsittämättömän siistii, et voidaa kerra vuotee kokoontua ja pölistä yht sun toist. Juttu jatkuu siitä mihi se viimeex jäi. 79 ylivoimalle pitää kyl jotai tehä. Täytyy varmaa itekki ruveta reenaa. Josko sitä vanhal iäl oppis mitä sille mustalle limpulle pitäs oikee tehä.
Yx aihe, jonka haluan nostaa keskusteluista esille jäi vähän kesken. Haluan jatkaa kohdasta, mitä uran jälkeen? Nykyisin pelaajapolku on onnistuneempi, mutta mitä kun se seinä tulee vastaa. Mitä kun se ikä tulee vastaa. Kyllä se Jaromirkin vielä joku päivä lopettaa. Tämän tyhjiön täyttäminen muullakin kuin nestemäisellä on haaste. Kiekkomiehet elävät yhteisöllisyydestä. Itse istuin eilen kuivinsuin ja olen tyytyväinen valintaani. Ei sillä, hauskaa oli männä vuosina, mutta prioriteetit muuttuvat. Ilman valintaani, en uskoisi tavoitteiteni täyttyvän. Se Suomenmestaruus tuli, Euroopan ja kenties maailman vastaavat vaativat vieläkin enemmän. Nyt asioiden tasapainottuessa, uskon pystyväni hiljalleen harjoittelun tasonnostoon myöskin.
Tiedättekö muuten kuinka hukkuvaa lähestytään? Pitkän kepin kanssa, jotta et itse hukkuisi toisen paniikinomaisesti vetäessä pinnan alle. Tämä ohjenuora on hyvä jokaisen muistaa. Pitää myös muistaa, että kaikki eivät halua edes pelastua. Ole siis tarkkana, vedet lämpiävät.
Kommentit ei sallittu