Jokainen osaa pyöräillä, kun kerran oppii asfaltti-ihottumien ollessa kroonisia ja vanhana katkoo luut. Siltä pohjalta lähdettiin tai ainakin melkein. Onhan minulla käsitys lajista kuin lajista omasta mielestäni. Ymmärsin heti alkuun kysyä neuvoa ja olin päättänyt etsiä wattbiken satulan hieromaan takalistoani. Vasemman jalan takia minulla oli oiva mahdollisuus keskittyä tekniikkaan. Myöhemmin se osoittautui siunaukseksi ja itsellekin jäi tunne Tahkolta jossa oli ajon tuntua. Pisin harjoituslenkkini oli 104km ja senkin ajoin maantievälityksillä. Kyllähän alaselkä koville joutui ja kärsin jopa näköhäiriöstä. Ajattelin sen kuuluvan asiaan kelin ollessa kylmänlainen. Kertoo jotain mielentilastani jossa alaskatsoessani meinaan pyörtyä, mutta jatkan vain ajoa. Edelleenkään en uhrannut ajatuksia millekään negatiiviselle, niin paljon hyvää kun oli olemassa. Mikä mukavampaa hytistä ja täristä, samalla laskea lämmintä trikoot täyteen. Vajaan 30km/h keskinopeuteen ei mahtunut pysähdyksiä edes suunnitelmissani, hieman enemmän jouduin vain hiljentämään huoltopisteillä. Täysin järjestäjän huollolla mentiin, lukuunottamatta yhtä geeliä per kierros eli neljää kaikkiaan.
Tähän suoritukseen olen enemmän kuin tyytyväinen. Ehkä jonain vuonna ajan kovemmalla raaserilla, kun tiedän olevani sen mukaisessa kunnossa. Nyt ei ollut vielä sen aika. Maantiepyörä jossa aerobarit, tolppa ja satula mallia triathlon riittivät minulle. Ihmiset, pyörittäkää, älkää polkeko, sillä se kuuluu johonkin aivan muuhun lajiin.
Kommentit ei sallittu