Innostuin valmentamisesta kun omat lapset alkoivat harrastamaan. Koulutusta oli vuosien takaa ja päivitystä haalin lisää. Päällä oli kiima kehittää sekä kehittyä. Ajattelin omasta näkökulmastani mikä olisi lapsilleni parasta. Koin etsikkoaikani olevan käsilläni. Parikymmenen vuoden kokemuksella oli helppo puhua. Toiset tekevät sen käytyään yhden kurssin. Minä, joka olin kasvanut ympäristössä jossa valmentajia oli joka nurkalla, uskoin olevani lahja valmentamisen maailmalle. Siinä samalla koin tehtäväkseni kehittää seuratyötä. Vaatia parempia olosuhteita sekä valmentajia. Oma intohimo tulisi vielä muuttaa elannoksi. Siispä toimeen, ammattimaista kaikki ja vapauta vanhemmat talkoista.
Uusi kappale ja käsi ylös virheen merkiksi. Kuka hiffasi missä kohtaa mentiin pieleen. Minäpä kerron, yhden virheen tälläinen pelkuri uskaltaa myöntää. Liikkuminen, liikunta ja urheilu on parhaimmillaan, kun jaat sen riemun jonkun kanssa. Unohdin kuinka omat vanhempani jakoivat sen siskoni ja minun kanssa. Ei sitä korvaa mikään superammattimainen toiminta edes pitkässä juoksussa. Sitouttakaa vanhemmat ja isovanhemmat, mutta antakaa lepovuoro isoisovanhemmille, he saavat ottaa rusinat pullista. Johonkin se raja on vedettävä. Tätä saa lainata ja muistaa, kun NHL-unelma hiipii mieleen tai kun erikoistuminen tulee kohdaltasi pakolliseksi ala-asteikäisenä. Yleispätevästi, harrastakaa paljon ja monipuolisesti porukalla, koko perheen voimin.
Kommentit ei sallittu