Mites tämä nyt tällee

Sama kuorma, eri lopputulos, yllättääkö vai ehtikö jo yllättämään. Oman elämäni ihmiskoe etenee ja opin uutta. 45- vuotiaana iän piikkiin voi alkaa hiljalleen laittaa kaiken. Enhän voi jaksaa niin kuin nuorena… No ei nyt sentään, tätä en pysty hyväksymään, mutta kenties jollain tapaa kiertämään.

Fyysisen kuormituksen hallitseminen on mielestäni tehtävissä ja se on konkreettista. Tästä päästään taas minua kiinnostavaan psyykkiseen puoleen. Tämä kuormittavuus on vaikeampaa tunnistaa. Ymmärrän että kiire on pahasta. Tajuan että kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla. Huomiselle voi jättää jotakin. Voin pysähtyä kuuntelemaan mitä kerrottavaa lapsillani on ilman että koen laiminlyöväni työni. Mutta auttakaa armias kun nämä asiat ovat pöydällä yhtä aikaa. Sitä saatanan bisnestä pyöritän ja kaikki muu unohtuu. Unohtaminen ei taas tee hyvää millekään asialle. Unelman eläminen onkin vaikeampaa kuin säällinen työ ja siihen hukattu aika. Eikö olekin kiinnostavaa, sateenkaaren päähän päästäkseen saat hikoilla oikein urakalla. Ihmismieli kaipaa lepoa ja sitä kuuluisaa armollisuutta. Yksi ihminen ei kesää tee, mutta synkän syksyn helpostikin. Voimia ihmiset, me kaikki olemme haavoittuvaisia. Niitä henkireikiä on hyvä kaikilla olla.

Palatakseni opiskeluihini minun tulisi löytää twisti miksi tehdä niin. En koe rimakauhua, mutta ponnistus tuntuu yltävän vain samaan korkeuteen. Nyt se on aiheuttanut tiputuksia ja riman heilumista. Sanoin viime kesänä epäonnistumisen olevan parasta mitä voisin kohdata. Tässä se on. Ammattitutkinto joka selätti minut. Minun kypsymättömyys on kuin jatkuva vastatuuli. Jos muutan suuntaa niin muuttuuko tuulen suunta myönteiseksi. Sivumyötänenhän olisi paras, mutta onko aika purjehtimiselle oikea.