Kauden ja kevään ensimmäinen rataharjoitus jännittää aina. Siihen liittyy niin paljon odotuksia ja latausta, että sen onnistuminen ei ole itsestäänselvyys missään tapauksessa. Nyt olin vielä saanut ohjeet juosta aiemmin suunniteltua hiljempaa. Eilen onnistuttiin ja epäonnistuttiin, mikä kuuluu pelinhenkeen. Onnistumiseksi lasken jo ihan selviytymisen treenistä ilman ongelmia. Tunne vedoissa heitteli laidasta laitaan. Ensimmäinen kilsa tuli kuin vettä vaan. Oikeastaan kokoajan kontrolloin vauhtia ikäänkuin veteän käsijarru päällä. Sykkeet kuitenkin nousivat aika ylös. Minulla on ollut pyöräilyn puolella vaikeuksia saada konetta kiertämään, mutta juoksussa tilanne tuntuukin aivan päinvastaiselta. En muista, että noin isoa eroa on lajien välillä aiemmin. Siinä missä fillarilla 165 syke tuntuu aivan maksimilta niin juoksussa ei oltu ahtaalla ollenkaan. Vauhtia jäi reserviin aivan tolkuttomasti. Maltoin jopa viimeisen nopeimman kilsasen vain lasketella loppuun asti sen kummempia lyömättä lopussa. Yksi asia mikä jäi mieleen oli tunteen sykelukemien vastaamattomuus. On toki ollut hiukan mittausongelmiakin, mutta nyt lukemat olivat ainakin linjassaan. Tiedättekö tunteen kun menet alamäkeen ja vauhti vain kasvaa kierrosten noustessa. Nyt minulle jäi fiilis et kiekat kasvo mut vääntö hävis. Olin tavallaan ahtaamalla ja kroppa ei hapettunut kunnolla. Oli yllättävän helppoa ja vaikeaa samaan aikaan. Miksi epäonnistuin harjoitustunteen kontrolloinnissa? Oliko painetta niskassa ja samaan aikaan fokus ei kestänyt itse tekemisessä.

Tänään juoksu tuntuu kintereissä. Lasken sen sellaiseksi hyvällä tavalla tuntumiseksi. Mikää paikka ei ole kipeä, mutta taakka tuntuu. Uskon että huomenna on aivan uusi mies viikon pitkän kimpussa.

Kommentit ei sallittu